Niin vaan munkin päässäni soi baby blues

Palaan tässä postauksessa vielä menneisyyteen ja alkutaipaleeseeni Micon kanssa. Tuo aika, samalla maailman ihanin, jännittävin ja ehkäpä myös ahdistavin.

Mitä on baby blues?

Wikipediasta lainattua:
Baby blues tarkoittaa synnytyksen jälkeistä alakuloa. Moni vastasynnyttänyt äiti käy läpi suuren tunteiden kirjon. Päivittäin voi esiintyä voimakkaita mielialan muutoksia ilman näkyvää syytä, ja äiti voi olla ärtynyt ja itkuinen. Usein tämä johtuu vain hormonitasapainon muutoksista sekä pitkäaikaisen jännityksen purkautumisesta. Myös väsymys, unenpuute ja pitkittynyt synnytys voivat aiheuttaa mielialanvaihteluita.
Tämä tunteiden sekamelska on täysin normaali ja tarkoituksenmukainen, ja se ohjaa tuoretta äitiä sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen ja vastaamaan vauvan tarpeisiin. Alakulo menee yleensä itsestään ohi muutamassa päivässä tai viikossa.
Baby bluesia ei pidä sekoittaa synnytys masennukseen joka on vakavampaa ja johon voidaan tarvita ulkopuolista apua.

Kävimme odotusaikana ensimmäisen lapsen saaville vanhemmille tarkoitetussa neuvolan järjestämässä perhevalmennuksessa jossa kerrottiin myös baby bluesista; että se ei ole masennusta vaikka ne helposti sekoitetaan keskenään, vaan ohimenevää ahdistusta ja masennuksen tunnetta jota jopa 80% synnyttäneistä tuntee. Meille kerrottiin että siihen kannattaisi varautua vaikka sillä hetkellä mieliala olisinkin kuinka korkealla tahansa. Muistan kuinka ajattelin ettei mulle nyt varmana tule mitään baby bluesia, tunsin itseni raskausaikana sen verran hyvinvoivaksi ja onnelliseksi. Toisin kuitenkin kävi niinkuin sain huomata.

Mico oli muutaman päivän ikäinen purskahtaessani itkuun hoitopöydän äärellä vaippaa vaihtaessa ja Jartsun piti hoitaa homma loppuun kun mun oli pakko mennä keittiöön itkemään. Pelkäsin kaikkea: että satutan vauvaa, joku muu satuttaa, vauvalle tulee joku sairaus tai kätkytkuolema. Pelkäsin nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Tunsin itseni kykenemättömäksi hoitamaan kunnolla tuota pientä ihmistä. Ja ahdistus, selittämätön ahdistus jota tunsin oli kauheaa.

Kun Mico syntyi niin ensimmäiset päivät sairaasalassa ja kotona menivät kuin sumussa: Olin maailman onnellisin ja rakastin pientä poikaani enemmän kuin ketään koskaan, samalla seuranani oli suuri pelko. Saimme perhehuoneen ja Jartsu oli tukenani koko ajan. Hänestä oli suuri apu.

En nukkunut seuraavana yönä vauvan syntymästä ollenkaan ja laskujeni mukaan ensimmäisellä viikolla sain unta noin 6 tuntia. Onneksi sen jälkeen alkoi helpottaa vaikka kärsinkin unettomuudesta pitkään.

Sairaalassa ollessa väsymys pahensi pelkojani ja Jartsu hoiti esimerkiksi lapsen pyllyn pesut kun mä pelkäsin pudottavani hänet.

Pahimmillaan ahdistuksen tunne oli iltaisin jolloin usein itkin. Soitin myös neuvolaan asiasta ja sovimme että perhetyöntekijö tulee käymään mikäli oloni ei helpota.

Mua auttoi jossain kohtaa sen tajuaminen että oloni oli vain babybluesia ja kehoni hormonien järjestämä olotila, se ei ollut "oikeaa tunnetta".

Pikkuhiljaa ahdistus hellitti otettaan ja lopulta tunsin sitä hienoisesti ainoastaan imettäessä. Kun Mico läheni kolmen kuukauden ikää voisin sanoa baby blues olleen jo kokonaan ohitse. Silti sen muisto on jäänyt mieleen vahvana.

Jos sulle tulee baby blues niin on tärkeää että jaat sen jollekin etkä kanna niitä tunteita yksin. Apua on saatavilla että saat nauttia täysin rinnoin  pienestä ihmisestäsi. Äläkä pelkää koska olosi helpottaa varmasti💙