Sisältä särkynyt -Selviytyminen äidin itsemurhasta
2.7.2014.
Päivä jolloin mun äitini päätti että nyt tämä loppuu. Että kaikki loppuu.
Tuosta päivästä tulee tänään 4 vuotta ja ajattelin nyt kirjoittaa tästä mulle maailman kipeimmästä asiasta. Ehkäpä mun kirjoitus voisi joskus myös olla lohdullinen jollekulle joka on joutunut tai joutuu kokemaan samankaltaista.
Tragedioita on monenlaisia ja toinen toistaan pahempia; Joku joutuu seuraamaan vanhempansa sairastamista pitkään ennen kuin tämä kuolee, toinen menettää lapsensa, joku koko perheensä.
Tämä on mun henkilökohtaisesti pahin tragediani eikä sitä voi verrata tietenkään suoraan mihinkään, mutta ajatus että asiat olisivat voineet olla pahemminkin ja se että on kiitollinen siitä mitä on, ne ovat voimaannuttavia juttuja, ne ovat syitä jatkaa elämää💖
Kuin paita ja peppu
Äiti oli 20-vuotias nuori nainen mun syntyessäni. Kun kasvoin hänestä tuli myös mun paras ystäväni, toki mulla oli bestiksiä myös samanikäisissä kavereissakin. Mutta äidin kanssa me oltiin vuosia kuin paita ja peppu, jo lapsesta asti kerroin hänelle kaikki jutut ihastuksista ja kaikenmaailman hullutuksista. Varttuessani myös äiti oli mulle aina tosi avoin omasta elämästään vaikken ihan kaikkea (onneksi) tiedäkään.
Äiti oli hurjan kaunis ja kiva ihminen, lahjakkuus joka menestyi melkein kaikessa mihin ryhtyi. Ihailin häntä tietysti jo pikkutytöstä lähtien ja pidin häntä idolinani. Idolini hän taisi ollakin kuolemaansa saakka vaikka en kaikkea hänen elämässään hyväksynytkään ja oon ymmärtänyt vasta paljon myöhemmin kuinka sisältä särkynyt ihminen hän oli.
Pin up-mallista aikuisviihdetaiteilijaksi
Äiti rupesi pin up-malliksi 36-vuotiaana ja siitä alkoi hänen viihdetaiteilijan uransa, se ei ollut ihan helppoa meikäläiselle teini-ikäisenä kun luokan pojat kaivoivat netistä äidin kuvia ja nauroivat mulle. Alkoi tulla juttuja myös johonkin Seiskaan ja Hymyyn, osaa niistä lukiessa itselläkin leuka loksahti. Äiti oli mukana myös tv-ohjelmissa kuten Muslimielämää ja edeltävänä kesänä ennen kuolemaansa Maatilan Prinsessat-sarjassa.
Vähän vanhempana tutustuin siihenkin elämään ja vaikka siinä puolensa oli niin äidin kohdalla viihdemaailma veti häntä pikkuhiljaa pimeyteen päin, vapaa-ajalla bileitä riitti ja drinkkejä juotiin.
Olin nuorempana monessa juhlassa mukana ja olihan meillä tosi hauskaa; Oltiin esimerkiksi Seiskan bileristeilyillä Vip-vieraina ja kaikenlaisilla viihdejulkkisten kutsareilla. Kerran äidin synttäreillä pyysi yksi vieras mut mukaan Suomen seksikkäin kisaankin joka oli ihan hauska kokemus. Olin mukana myös Tallinna-sarjassa mikä aikoinaan tuli telkusta.
Kiva reissumuisto äidin kanssa oli kun lähdettiin Bulgariaan kesällä 2011, siitä tuli juttu seiskalehteen ja huumoria piti repiä ja jekkuja keksiä. Oli kyllä huippuhauskaa.
Kaukana glamourista
Äidille oli jossain vaiheessa puhjennut kaksisuuntainen mielialahäiriö joka paheni ajan mittaan. Mä en hänen eläessään sitä sairautta edes tajunnut, vasta myöhemmin on itsellekin selvinnyt sairauden koko luonne hänen kohdallaan.
Viimeisenä elinvuotenaan äiti lopetti julkisuudessa pörräämisen ja viihde-alan työnsä ja oikeastaan linnottautui kotiinsa Virolahdelle. Talvella äiti masentui pahasti ja muutaman viikon vain makasi olkkarissa sohvalla, syömättä ja juomatta juuri mitään. Silloin olin tosi huolissani.
Keväällä äidin vointi parani ja hän muuttui pikkuhiljaa energisemmaksi. Alkukesästä vähän ennen kuolemaansa hän vaikutti olevan jo oma itsensä.
Luulin että pahimman yli oli jo päästy kunnes toinen päivä heinäkuuta en enää saanut äitiä kiinni. Myöhään illalla iskä soitti ja kertoi tulevansa hakemaan mua, silloin tiesin että äiti on joko kuollut tai sairaalassa henkitoreissaan, ei iskä muuten ajaisi mua Virolahdelta Kotkaan hakemaan puoliltaöin.
Se hetki kun avasin auton oven ja sain kuulla totuuden, se oli aivan täysin avuton, pimeä hetki. Koko maailma mustui. Muuta en siitä yöstä muista, taidettiin istuskella ulkona aamuun asti iskän kans ja jutella.
Iskä oli löytänyt äidin kylpyammeesta tullessaan illalla myöhään töistä. Äidin sielu oli jo poissa ja pelkkä kuori jäljellä. Näin kuvan äidistä tuossa ammeessa myöhemmin. Hän näytti kuvassa rauhalliselta ja levolliselta. Äiti muistutti enemmän vahanukkea kuin ihmistä.
Seuraavat päivät menivät sumussa; Olin kuin sisäisesti halvaantunut, en tuntenut kipua enkä suoranaista tuskaakaan, vain loputonta epäuskoa. Meinasin soittaa äidille monta kertaa ja oli tunne että kohta hän jostain ihan varmasti ilmestyy, eihän mitenkään voi olla niin etten näe rakkainta ihmistäni enää koskaan.
Oikeastaan vasta hautajaisten jälkeen tilannetta alkoi pikkuhiljaa tajuamaan ja seuraavina viikkoina ja kuukausina olin melkein varma etten voi itse elää enää elämää. Olin vain puolikas.
Ensimmäinen vuosi oli tosi rankka, join ja biletin turruttaakseni tuskaani. Ei yllätys että olo tietty meni vain huonommaksi. Pikkuhiljaa maailma alkoi kuitenkin taas valostua, suuri apu olivat iskä ja mun isovanhemmat, yhdessä tuettiin toisiamme.
Tapasin poikani isän ja innostuin treenaamisesta, rupesin taas pikkuhiljaa iloitsemaan elämästä ja maailma todellakin muuttui paremmaksi. Alkoi tuntua että pystyn ehkä sittenkin jatkamaan ilman äitiä vaikka jo pelkästä ajatuksesta tulin tosi vihaiseksi ja elämä ilman häntä sattui, sattuu yhä edelleen vaikka kipu tuntuu kovana enää harvemmin. Tämä on koko loppuelämän kestävä tie, se on vaan hyväksyttävä.
Ei ole mennyt päivääkään ettenkö äitiä vielä muistelisi ja kaipaisi, onneksi muistot ovat enimmäkseen hyviä ja olen nauranut äidin hupsutuksille useampaan kertaan viimeisen vuodenkin aikana kun on tullut hänestä ihmisten kanssa juteltua.
Mummi asuu taivaassa
Mico on mulle maailmassa suurin onni mutta myös hänen kauttaan tunnen usein surua; Äiti ei saanut ikinä nähdä tätä suloista poikaa vaikka poitsua aina lapsenlapseksi toivoi, itse kun sai yhden tytön😏 Usein tulee tunteita että mitä äiti sanoisi tai tykkäisi tuostakin Micoon liittyvästä jutusta. Micon suosikkiohjelma on Pokka pitää kuten äidinkin. Ainut puolituntinen ohjelma jonka Mico istuu tiukasti koko ajan katse ruudussa. Meillä onkin tapana katsoa se aina yhdessä, oikeestaan ainoa hetki kun miniäijä viihtyy enää sylissä.
Pikkuhiljaa näiden vuosien aikana oon huomannut että elämä kantaa, vaikeudet vahvistavat ja suru suurentaa sydäntä. Helppoa ei ole läheisen kuolema ikinä mutta ehkä itsemurha on kuitenkin helpompi hyväksyä kuin vaikkapa yllättävä sairaus tai tapaturma. Ihmisen oma valinta, niin vaikeaa kuin se onkin.
Äiti pyysi jäähyväiskirjeessään iskää tekemään itsestään onnellisen ja pyysi huolehtimaan musta, hän itse aikoo katsella meitä pilvenreunalla istuskellen.
Katselen aina välillä taivaalle ja mietin että ootko sä tosiaan siellä.
Päivä jolloin mun äitini päätti että nyt tämä loppuu. Että kaikki loppuu.
 |
Tuosta päivästä tulee tänään 4 vuotta ja ajattelin nyt kirjoittaa tästä mulle maailman kipeimmästä asiasta. Ehkäpä mun kirjoitus voisi joskus myös olla lohdullinen jollekulle joka on joutunut tai joutuu kokemaan samankaltaista.
Tragedioita on monenlaisia ja toinen toistaan pahempia; Joku joutuu seuraamaan vanhempansa sairastamista pitkään ennen kuin tämä kuolee, toinen menettää lapsensa, joku koko perheensä.
Tämä on mun henkilökohtaisesti pahin tragediani eikä sitä voi verrata tietenkään suoraan mihinkään, mutta ajatus että asiat olisivat voineet olla pahemminkin ja se että on kiitollinen siitä mitä on, ne ovat voimaannuttavia juttuja, ne ovat syitä jatkaa elämää💖
Kuin paita ja peppu
Äiti oli 20-vuotias nuori nainen mun syntyessäni. Kun kasvoin hänestä tuli myös mun paras ystäväni, toki mulla oli bestiksiä myös samanikäisissä kavereissakin. Mutta äidin kanssa me oltiin vuosia kuin paita ja peppu, jo lapsesta asti kerroin hänelle kaikki jutut ihastuksista ja kaikenmaailman hullutuksista. Varttuessani myös äiti oli mulle aina tosi avoin omasta elämästään vaikken ihan kaikkea (onneksi) tiedäkään.
Äiti oli hurjan kaunis ja kiva ihminen, lahjakkuus joka menestyi melkein kaikessa mihin ryhtyi. Ihailin häntä tietysti jo pikkutytöstä lähtien ja pidin häntä idolinani. Idolini hän taisi ollakin kuolemaansa saakka vaikka en kaikkea hänen elämässään hyväksynytkään ja oon ymmärtänyt vasta paljon myöhemmin kuinka sisältä särkynyt ihminen hän oli.
Pin up-mallista aikuisviihdetaiteilijaksi
Äiti rupesi pin up-malliksi 36-vuotiaana ja siitä alkoi hänen viihdetaiteilijan uransa, se ei ollut ihan helppoa meikäläiselle teini-ikäisenä kun luokan pojat kaivoivat netistä äidin kuvia ja nauroivat mulle. Alkoi tulla juttuja myös johonkin Seiskaan ja Hymyyn, osaa niistä lukiessa itselläkin leuka loksahti. Äiti oli mukana myös tv-ohjelmissa kuten Muslimielämää ja edeltävänä kesänä ennen kuolemaansa Maatilan Prinsessat-sarjassa.
 |
| Äiti Maatilan prinsessat-ohjelman kuvauksissa kesällä 2013. |
Vähän vanhempana tutustuin siihenkin elämään ja vaikka siinä puolensa oli niin äidin kohdalla viihdemaailma veti häntä pikkuhiljaa pimeyteen päin, vapaa-ajalla bileitä riitti ja drinkkejä juotiin.
Olin nuorempana monessa juhlassa mukana ja olihan meillä tosi hauskaa; Oltiin esimerkiksi Seiskan bileristeilyillä Vip-vieraina ja kaikenlaisilla viihdejulkkisten kutsareilla. Kerran äidin synttäreillä pyysi yksi vieras mut mukaan Suomen seksikkäin kisaankin joka oli ihan hauska kokemus. Olin mukana myös Tallinna-sarjassa mikä aikoinaan tuli telkusta.
Kiva reissumuisto äidin kanssa oli kun lähdettiin Bulgariaan kesällä 2011, siitä tuli juttu seiskalehteen ja huumoria piti repiä ja jekkuja keksiä. Oli kyllä huippuhauskaa.
 |
| Äidin ottama kuva meikäläisestä Bulgariassa kesällä 2011 |
 |
| Uuden yökerhon avajaisissa syksyllä 2011 |
Kaukana glamourista
Äidille oli jossain vaiheessa puhjennut kaksisuuntainen mielialahäiriö joka paheni ajan mittaan. Mä en hänen eläessään sitä sairautta edes tajunnut, vasta myöhemmin on itsellekin selvinnyt sairauden koko luonne hänen kohdallaan.
Viimeisenä elinvuotenaan äiti lopetti julkisuudessa pörräämisen ja viihde-alan työnsä ja oikeastaan linnottautui kotiinsa Virolahdelle. Talvella äiti masentui pahasti ja muutaman viikon vain makasi olkkarissa sohvalla, syömättä ja juomatta juuri mitään. Silloin olin tosi huolissani.
Keväällä äidin vointi parani ja hän muuttui pikkuhiljaa energisemmaksi. Alkukesästä vähän ennen kuolemaansa hän vaikutti olevan jo oma itsensä.
Luulin että pahimman yli oli jo päästy kunnes toinen päivä heinäkuuta en enää saanut äitiä kiinni. Myöhään illalla iskä soitti ja kertoi tulevansa hakemaan mua, silloin tiesin että äiti on joko kuollut tai sairaalassa henkitoreissaan, ei iskä muuten ajaisi mua Virolahdelta Kotkaan hakemaan puoliltaöin.
Se hetki kun avasin auton oven ja sain kuulla totuuden, se oli aivan täysin avuton, pimeä hetki. Koko maailma mustui. Muuta en siitä yöstä muista, taidettiin istuskella ulkona aamuun asti iskän kans ja jutella.
Iskä oli löytänyt äidin kylpyammeesta tullessaan illalla myöhään töistä. Äidin sielu oli jo poissa ja pelkkä kuori jäljellä. Näin kuvan äidistä tuossa ammeessa myöhemmin. Hän näytti kuvassa rauhalliselta ja levolliselta. Äiti muistutti enemmän vahanukkea kuin ihmistä.
Seuraavat päivät menivät sumussa; Olin kuin sisäisesti halvaantunut, en tuntenut kipua enkä suoranaista tuskaakaan, vain loputonta epäuskoa. Meinasin soittaa äidille monta kertaa ja oli tunne että kohta hän jostain ihan varmasti ilmestyy, eihän mitenkään voi olla niin etten näe rakkainta ihmistäni enää koskaan.
Oikeastaan vasta hautajaisten jälkeen tilannetta alkoi pikkuhiljaa tajuamaan ja seuraavina viikkoina ja kuukausina olin melkein varma etten voi itse elää enää elämää. Olin vain puolikas.
Ensimmäinen vuosi oli tosi rankka, join ja biletin turruttaakseni tuskaani. Ei yllätys että olo tietty meni vain huonommaksi. Pikkuhiljaa maailma alkoi kuitenkin taas valostua, suuri apu olivat iskä ja mun isovanhemmat, yhdessä tuettiin toisiamme.
Tapasin poikani isän ja innostuin treenaamisesta, rupesin taas pikkuhiljaa iloitsemaan elämästä ja maailma todellakin muuttui paremmaksi. Alkoi tuntua että pystyn ehkä sittenkin jatkamaan ilman äitiä vaikka jo pelkästä ajatuksesta tulin tosi vihaiseksi ja elämä ilman häntä sattui, sattuu yhä edelleen vaikka kipu tuntuu kovana enää harvemmin. Tämä on koko loppuelämän kestävä tie, se on vaan hyväksyttävä.
Ei ole mennyt päivääkään ettenkö äitiä vielä muistelisi ja kaipaisi, onneksi muistot ovat enimmäkseen hyviä ja olen nauranut äidin hupsutuksille useampaan kertaan viimeisen vuodenkin aikana kun on tullut hänestä ihmisten kanssa juteltua.
Mummi asuu taivaassa
Mico on mulle maailmassa suurin onni mutta myös hänen kauttaan tunnen usein surua; Äiti ei saanut ikinä nähdä tätä suloista poikaa vaikka poitsua aina lapsenlapseksi toivoi, itse kun sai yhden tytön😏 Usein tulee tunteita että mitä äiti sanoisi tai tykkäisi tuostakin Micoon liittyvästä jutusta. Micon suosikkiohjelma on Pokka pitää kuten äidinkin. Ainut puolituntinen ohjelma jonka Mico istuu tiukasti koko ajan katse ruudussa. Meillä onkin tapana katsoa se aina yhdessä, oikeestaan ainoa hetki kun miniäijä viihtyy enää sylissä.
Pikkuhiljaa näiden vuosien aikana oon huomannut että elämä kantaa, vaikeudet vahvistavat ja suru suurentaa sydäntä. Helppoa ei ole läheisen kuolema ikinä mutta ehkä itsemurha on kuitenkin helpompi hyväksyä kuin vaikkapa yllättävä sairaus tai tapaturma. Ihmisen oma valinta, niin vaikeaa kuin se onkin.
Äiti pyysi jäähyväiskirjeessään iskää tekemään itsestään onnellisen ja pyysi huolehtimaan musta, hän itse aikoo katsella meitä pilvenreunalla istuskellen.
Katselen aina välillä taivaalle ja mietin että ootko sä tosiaan siellä.
Kommentit
Lähetä kommentti